Terveisiä Irlannista, pitkästä aikaa
Keskiviikko 24.2.2010 klo 14:09 - Veera
Heipä hei!
On ollut tässä kirjoittamisessa hieman taukoa, monestakin syystä. Ennen joulua oli koko ajan kiire, ja sitten itse joulun tapahtumat veivät kirjoitushalut. Nyt sitten olen jo kotiinpaluuta suunnittelemassa. Niin se aikaa kuluu! Tosin kyllä tässä vielä hetki menee, että Suomessa asti olen, ja sitä ennen on tarkoitus vielä hetken verran matkustella täällä Irlannissa, tutustua myös läntiseen Irlantiin. Noilla viikonlopun reissuilla tai lähinnä lauantaisin tapahtuvalla matkustamisella kun ei kovin kauas ole tullut lähdettyä, lähinnä lähikaupunkeja olen kierrellyt sekä Dublinissa vieraillut.
Nyt lienee hyvä hetki pohtia, mitä tästä reissusta oikein jäikään käteen. No, kielitaito parani, ainakin jonkin verran. Olisi kyllä omasta puolestani saanut parantua vielä hieman enemmän… Opin, miten hiilitakkaan saa tulen sytytettyä. (Se ei kuulkaas ole helppoa puuhun tottuneelle! Kesti monta kuukautta ennen kuin sen sai joka ilta syttymään… Ja edelleen joskus ei meinaa millään onnistua.) Tutustuin ihaniin lapsiin, jotka ovat opettaneet minulle kuka mitäkin. Heitä tulee kyllä ikävä. Opin sen, että suomalainen kulttuuri todellakin on ulkomaalaisten silmin juuri niin epäkohtelias ja juro kuin aina on väitetty. Olisi taas pitänyt uskoa äitiä, joka vielä lentokentällä muistutti, että kiitosta ja pleasea saa ja pitää sitten viljellä runsain mitoin. Omasta mielestäni niin teinkin, mutta eipäs riittänytkään se. Myös avoimuus on täällä hieman toista luokkaa: ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun junassa istuessa vastapuoli on aloittanut jutustelun, jota on kestänyt lähes koko junamatkan, parhaimmillaan siis melkein tunnin… Ventovieraan ihmisen kanssa. Toisin sanoen, ainakin omalla kohdallani kliseiset stereotypiat tuli todistettua oikeiksi. Opin myös arvostamaan suomalaista kulttuuria ihan toisella tavalla. Enempää yhteenvetoa en taida vielä uskaltaa tehdä, onhan tässä vielä suunnilleen kuukausi aikaa oppia elämää.
Itseäni (tyypillisenä suomalaisena) kiinnosti kovin, millaisena ja miten Suomi täällä maailmalla nähdään. Kun sanon olevani Suomesta, voi toisen reaktiosta joskus huomata, ettei tällä ole tietoa siitä, missä kyseinen maa on. Lähes yhtä monta kertaa on käynyt niin, että keskustelukumppani on todennut, että hänellä oli kerran suomalainen työkaveri, tai kuten Waterfordissa kävi: Olin tutustumassa kaupungin pyöreään torniin, ja mukava vastaanottovirkailija kysyi, mistä olen. Kerrottuani että Suomesta, hän hymyili ja sanoi ‘moi!’. Kesti kaksi sekuntia, ennen kuin tajusin mitä olin kuullut. Kyseisen naisen miniä on tamperelainen, joka tosin asuu tällä hetkellä Helsingissä. Suomessa ja Tampereella hänen lisäkseen oli käynyt myös Dublinin kansalliskirjaston virkailija. Maksettuani sisäänpääsylipun (sanoin olevani aikuinen, mutta hän totesi minun olevan opiskelija, sillä opiskelijalippu on halvempi) hän sanoi vielä aivan selkeän kiitoksen. Olin otettu^^
Suomalaisia esineitä on tullut jonkin verran vastaan. Ensimmäisenä löysin ihan täältä isäntäperheeltä Iittalan Ego-sarjan kupit ja lautaset, jotka tosin vierailuni aikana ovat kaikki ehtineet jo rikkoutua. Nämä rikkovat hirmuiset määrät kuppeja… Vähintään yksi viikossa taitaa olla tahti. Huh. Viimeksi eilen meni viimeinen kahdesta Ego-lautasesta. Aine ja Ray olivat saaneet ne häälahjaksi. Newbridgessä oli paikallisen huonekaluliikkeen ikkunassa Marimekon ‘Unikka’-säkkituoli (huomaa kirjoitusvirhe). Athyssa käveli vastaan tyttö Nightwishin paita päällä. Niin ja se tuntuu joskus hassulta, kun esimerkiksi pesuainepullosta lukee ohjeita ensin englanniksi, ja huomaakin sitten, että jaa, voisinhan tämän tästä lukea myös äidinkielelläni. Mikäs siinä. Näin on käynyt myös muun muassa koiranruuan, pitsan ja mehun kanssa, Lidlin tuotteista puhumattakaan. Kätevää.
Nyt taitaa olla kirjoittelut kirjoiteltu tältä kertaa, jatkan taas ensi kerralla. Toivottavasti siihen ei mene ihan yhtä monta kuukautta kuin edellisestä kirjoituksesta on…
Terveisiä Irlannin orastavasta keväästä! Veera
